|
RUSKEALAN PITÄJÄN HISTORIIKKI
RUSKEALAN PITÄJÄN HISTORIAN PÄÄPIIRTEET Kun suurin osa Etelä-Suomesta oli vielä jääkauden jälkeen veden peitossa, liikkui ihminen jo Karjalassa vedestä kohoavilla rantarinteillä. Tietoja hänen elintavoistaan ja asuinpaikoista antavat vain maaperästä tehdyt löydöt. Pyyntimatkalla pudonnut kiviase, järveen hukkunut niiniverkko, asuinpaikalle aikojen kuluessa muodostunut maatuva kerros saaliseläinten jätettä välittää tietoja vuosituhansien takaa. Ei varmasti voida sanoa, mistä ensimmäinen saaliinpyytäjäväki oli lähtöisin, mutta oletetaan sen saapuneen idästä tai kaakosta maakannasta pitkin. Sinne viittaavat aseitten ja työkalujen muodot. Kun opittiin valmistamaan savesta astioita, ne koristeltiin kammantapaisella esineellä niin kuin meneteltiin koko Itä-Euroopassa. Jo varhain alkoi kaupankäynti. Tuotiin Aunuksesta ja Laatokan eteläpuolelta kiviaseita tai mahdollisesti vain raaka-ainetta, jota ei omalta seudulta ollut saatavissa.. Tietoja Ruskealan alueelta on niukasti. Vanhimmat talteenotetut esinelöydöt on tehty viime vuosisadalla, mutta tarkkaa löytöpaikkaa ei tiedetä. Löytöpaikkoina ovat Kaalamon seudut, Matkaselkä ja Otrakkala sekä Jänisjärven-Pirttipohjan alue. Kiinteistä asuinpaikoista Ruskealassa ei ole tietoja, jollei ehkä pari keskeneräistä kiviaseen teelmää sellaista todista. Tuskinpa kiviseppä aseitaan kovin kaukana majapaikastaan valmisti. Mikä oli kivikauden kansan kohtalo, jää hämäräksi. Ajanlaskumme alussa tuli Suomeen uutta väestöä Suomenlahden ja Laatokan eteläpuolelta. Läntinen asutusvirta suuntautui lounaiselle saaristoalueelle Turun ja Kokemäen tienoille, Karjalaan vaelsi tulokkaita Laatokan rantoja noudatellen. Jo noin 600-700- luvulla on Karjalassa merkkejä myös läntisen asutuksen leviämisestä. Noin 800-luvulla joutui Karjala vilkastuvan itäisen kaupan ehkä tärkeimmän reitin, Ruotsista alkaneen viikinkien idäntien yhteyteen. Seuraavien vuosisatojen kehitykselle oli ratkaisevaa se, että etelään kulkevan kauppatien varrella syntyi Novgorodin kauppakeskus, joka vähitellen kohosi määräävään asemaan Pohjois-Venäjän kaupan välittäjänä. Laatokan rannikkoseutu sai samoihin aikoihin jo pysyvän asutuksen, jonka taloudelliset suhteet alkoivat kääntyä yhä enemmän Novgorodiin, vaikkakin hautalöydöt ja niiden esineet kertovat vielä 1000-luvullakin yhteyksiä olleen myös Länsi-Suomeen. Kauppiaiden välityksellä lienevät Karjalaan tulleet ensimmäiset kristilliset vaikutteet. Kun Lounais- ja Länsi-Suomi joutui lännestä leviävän roomalaiskatolisen uskon piiriin ja vähitellen Ruotsin valtaan, ero sen ja Karjalan välillä alkoi jyrketä. Novgorodin kauppiasta seurasi pian verottaja ja hallintomies. Alkoi taistelu Karjalasta idän ja lännen välillä, kunnes riidat päättyivät 1323 ”ikuisiksi ajoiksi” solmittuun Pähkinäsaaren rauhaan. Länsiosa Karjalaa, jonka Ruotsi oli jo aikaisemmin ottanut haltuunsa, tunnustettiin sille. Laatokan rantaseudut jäivät lähes kolmeksisadaksi vuodeksi Suomen aluetta halkovan rajan itäiselle puolelle. ALUEEN RAJOJEN MUUTOKSET Ruskealan pitäjä syntyi koko Karjalalle kohtalokkaan Uudenkaupungin rauhan (1721) aiheuttamien aluemuutosten yhteydessä. Uudet rajapitäjät, Kitee ja Pälkjärvi menettivät itäiset kylänsä, joista sitten 1720-luvulla muodostui Ruskealan seurakunta. Nimen uusi pitäjä sai läntisen osansa, Kiteeseen kuuluneen Ruskealan kappelim mukaan. Tähän alueeseen kuuluivat Höksölä, Kaalamo, Kollitsa, Leppäselkä, Ruisselkä, Issakanvaara, Otrakkala, Matkaselkä, Vahvajärvi ja Särkisyrjä. Pälkjärvestä oli rajan taakse jäänyt Leppälahden-Soanlahden kappelin alue, jossa oli Pirttipohjan, Kirkkoleppälahden, Kontioleppälahden, Häyskynvaaran, Niinisyrjän, Mähkönvaaran, Soanlahden ja äsken muodostuneet Kuikan ja Havuvaaran kylät. Kylien rajat vakiintuivat vähitellen, mutta Ruskeala ja Pälkjärven entinen alue olivat vero- ja henkikirjoissa erillisinä aluiena toistasataa vuotta. Epämääräin oli raja Kiteetä vastaan, kun valtakunnan raja vakiintui hitaasti ja talonpoikien käyttöoikeus jakamattomiin metsäaluehin katsottiin jatkuvan toisen valtakunnan alueellekin vanhojen perinteiden pohjalla. Kun sitten Haminan rauhassa 1809 koko Suomi joutui Ruotsilta Venäjälle, menetti valtakunnan raja yleisen merkityksensä, mutta se jäi kuitenkin Ruskealan pitäjän rajaksi. V. 1811 liitettiin Viipurin lääni hallinnollisesti autonomisen Suomen yhteyteen, joten Ruskeala muuttui rajapitäjästä Laatokan ja Pohjois-Karjalan välialueeksi, jonka kautta tulivat kulkemaan yhä vilkkaammaksi muodostuvat liikenneyhteydet. Mitään ulkonaisia muutoksia pitäjän alueessa eivät rajansiirrot aiheuttaneet, mutta alueen sisällä tapahtui koko ajan asutuksen tihentymistä, varsinkin harvaanasutulla Jänisjärven ranta-alueella ja pitäjän eteläosassa. Itäisen asutuksen seuraukset näkyivät 1880-luvulla, jollloin Soanlahti ja sen ympärille kehittyneet kylät pyrkivät eroamaan omaksi kunnaksi. Ero toteutui 1885, jolloin uuteen Soanlahden kuntaan erotettiin kanta-alueen lisäksi Havuvaara, Pettulampi, Kiekua ja Kuikka. Soanlahti muodostui myös kirkollisesti erilliseksi seurakunnaksi. Seuraava Ruskealan aluemuutos aiheutui myöskin taloudellisista ja asutuksellisista tekijöistä 1800-luvun loppupuolella syntyi Jänisjoen eteläosaan teollisuuskeskus aikaisemmin harvaanasutulle Sortavalan-Ruskealan raja-alueelle, josta liikenne ja talouselämä suuntautui Läskelään ja Sortavalaan. Alueen Sortavalaan kuuluneet kylät sekä Häyskynvaara ja eräät Kirkko- ja Kontiolahden eteläiset talot muodostettiin 1916 itsenäiseksi Harlun seurakunnaksi. Kunnalllinen ero tapahtui 1922. Pohjoisosassa Ruskeala sai lisäalueen, kun Matkaselän aseman seutu samana vuonna siirrettiin Kiteestä Ruskealaan. Moskovan rauhassa 1940 uusi valtakunnanraja tuli kulkemaan suunnilleen Uudenkaupungin rauhan mukaisesti, kuitenkin vähän lännempänä. Kun Ruskealan väestö rauhanteon jälkeen siirtyi kanta-Suomen alueelle, merkitsi muutos pitäjän kannalta tosiasiallisesti kehityksen päätöstä. Jälkinäytöksenä oli jatkosodan aika kesästä 1941 syyskuuhun 1944, jolloin kotiseudulleen palannut väestö yritti korjata vaurioita ja sodan jälkiä. Syyskuun aikana 1944 Ruskeala jäi uudelleen vieraille isännille. Ruskealaiset joutuivat etsimään uusia kotipaikkoja. MAASTO JA LIIKENNEYHTEYDET Ruskealan pitäjä sijaitsi Laatokan Karjalassa, luoteeseen Sortavalan kaupungista. Laatokan rannikosta sen erotti Sortavalan maalaiskunta, muilta osin sen maat rajoittuivat Uukuniemen, Kiteen, Pälkjärven ja Harlun pitäjiin, kun taas Ruskealan itäosa päättyi laajaan Jänisjärveen, jonka vastarannalla olivat Soanlahden ja Suistamon pitäjät. Ruskealan pinta-ala ilman vesiä 405,8 mneliökilometriä. Suurin pituus itä-koillissuunnasta länsi-lounaaseen oli 44 kilometriä ja leveys pohjois-luoteesta etelä-kaakkoon 20 kilometriä. Asukasluku oli vuoden 1940 henkikirjoitusten mukaan 6618 henkeä. Pitäjän maasto oli vaihtelevaa. Siellä vuorottelivat moreeni- ja hiekkakunnaat, järvet, joet, laajat metsämaat, aaltoilevat peltoaukiot ja suot. Yleisin maalaji ylävillä paikoilla oli särmikäs moreenisora. Länsioan alavimmilla seuduilla oli paksuja turvekerrostumia, jotka muodostivat laajan suoalueen. Kirkon tienoilla oli tasaisina kankaina kumpumaisemina laajoja hiekkamaita, ja länsinurkkauksessa oli ulomman salpausselän vierinkivisoraa, joka levittäytyi metsäiseksi harjumaaksi Haapavaaran ja Kumurin paikkeilla. Tohma- ja Kiteenjokien laaja savitasanne työntyi jokien ja purojen uomia seuraten Sortavalan maalaiskunnan puolelta Ruskealan eteläosiin. Hyviä joskin pienempiä savikoita oli myös Matkaselässä, Otrakkalassa, Ruisselässä ja Jänisjärven rantamilla. Suuri geologinen harvinaisuus Ruskealassa oli Jänisjärven selkäsaarten dasiittiesiintymä. Näiden saarten kallioperä oli muinaistulivuoren kraateritäytteen jätettä. Esiintymän harvinaisuutta kuvaa , että nykyisen Suomen alueella tunnetaan vain yksi vastaavanlainen muinaistulivuoren aiheuttama dasiittiesiintymä. Otrakkalan kalkki- ja marmoripitoinen maaperä ja tästä johtuva rehevä kasvillisuus ovat Ruskealan toinen erikoisuus. Maisemakuvan täyttivät karjalaiset vaarat toinen toisensa jälkeen. Vaaran laelta näkyi vaara ja sen takaa taas vaara, niin ettei varsinaisia tasankoja niiden väliin mahtunut lainkaan. Maan korkeus vaihteli 50-100 metriä merenpinnan yläpuolella. Tärkein vesiväylä oli Tohmajoki, joka virtasi pitäjän poikki, ja johon Ruskealan kunnan alueella yhtyi useita pienempiä sivujokia. Tohmajoessa oli lukuisia koskia: Konkerinkoski, Sahankoski, Nimetönkoski, Päätönkoski, Savotankoski, Tirrinkoski, Pitkäkoski, Hoskonkoski eli Puksunkoski, Vääräkoski, Tuomikoski,, Sahakoski, Ahinkoski, Ämmäkoski, Ryymänkoski, Rautaportti, Nahkakoski, Kivikoski, Rukokoski, Sahinkoski, Saarikoski ja Louhikoski. Monia näistä koskista voitiin käyttää hyödykdi voimanantajina. Niinpä Sahakoskessa oli mylly ja voimalaitos, Tirrinkoskessa mylly ja saha, Sahakoskessa hiottiin aikanaan louhimon isot kivet, joita vietiin Iisakinkirkon rakennustarpeiksi Pietariin, kaksihaaraisen Ahinkosken pohjoishaarassa oli mylly ja raamisaha, Ryymänkoskeen rakennettiin sähkövoimalaitos jne. Luonnonkauneudestaan tunnettuja olivat Konkerin- ja Ahinkoski ja ennen kaikkea Ryymänkoski, jonne monet ruskealaiset ja kaempaakin tulleet tekivät usein retkiä. Lähellä kunnan länsirajaa virtasi Kiteenjoki, jossa oleva Siesmankoski käytti myllyä ja sahaa, kun taas Ilmakoski antoi voimansa suuren villatavaratehtaan käyttöön. Pitäjän itäosa oli erittäin järvistä. Suurin oli Vahvajärvi, jonka vesi laski Ylä- ja Alalammin kautta Jäjisjärveen. Laajasta Jänisjärvestä kuului suuri osa Ruskealaan. Järven lkoko pinta-ala oli 204 neliökilometriä. Valtaosa pitäjästä oli metsän peitossa, ja metsä antoikin kunnalle ja kuntalaislle tuntuvaa lisäansiota. Pääelinkeino oli maatalous. Ruskealan alueella oli aikoinaan ollut monia hovia: Mäkihovi, Kaalamon hovi, Otrakkalan hovi, Matkaselän hovi, Sahankosken hovi ja Pirttipohjan hovi. Pitäjän itäosa sai kokea lahjoitusmaaolojen ikeen, mutta aikojen myötä maanomistusolot tasaantuivat, niin että vuonna 1938 pitäjässä oli 741 viljelmää, joiden keskimääräinen kokonaispinta-ala oli 44,6 hehtaaria. Peltoa oli kaikkiaan 5072 hehtaaria. Varsinaisen maatalouden kokonaistuotto vuonna 1938 oli 10,1 miljoonaa markkaa. Silloisen Laatokan Karjalan oloihin nähden Ruskeala oli teollistumisasteeltaan keskimääräistä hieman korkeammalla. Noin 21,6 prosenttia väestöstä sai toimeentulonsa teollisuudesta. Teollisuustilaston mukaan oli teollisuuden ja vuorityön työnantajia vuonna 1938 kahdeksan. Tyntekijöitä näillä oli yhteensä 584 ja muuta henkilökuntaa 20. Työntekijöiden palkat olivat 7,88 miljoonaa markkaa ja tuotannon bruttoarvo 29,203 miljoonaa markkaa. Suurimman maineen Ruskeala sai marmorinsa ansiosta. Marmoria louhittiin siellä jo 1700-luvulta lähtien, ja sitä vietiin rakennustarpeiksi mm. Pietaria rakennettaessa. Helsingissä on Yleisradion toimitalo päällystetty Ruskealan marmorilla. Viimeksi marmorin louhinnasta ja kalkinpoltosta huolehti osakeyhtiömuotoinen, vuonna 1896 perustettu Ruskealan Marmori Oy, joka oli tärkein tekijä koko kunnan taloudessa. Kunnan länsiosan läpi kulki Sortavala-Joensuu välinen rautatie, joka valmistui vuonna 1894. Tällä rataosalla oli Ruskealan alueella Suikan seisake ja Kaalamon sekä Matkaselän rautatieasemat. Matkaselästä haarautui kolmen kilometrin pituinen pistoraide marmorilouhokselle, ja sitä käytettiin runsaasti muuhunkin kuin louhoksenlastaukseen. Matkaselästä erkani myös Suojärven rata, joka valmistui lopullisesti vuonna 1923, Loimolaan saakka jo vuonna 1921. Tämän radan liikennepaikoista olivat Ruskealan alueella Pirttipohjan ja Alalammin pysäkit, Jänisjärven asema ja Kyyrönmäen seisake. Myös maantieverkosto oli hyvä. Ruskealan kautta kulkivat mm. seuraavat linja-autolinjat: Viipuri-Matkaselkä, Savonlinna-Sortavala, Sortavala-Joensuu, sekä Sortavalasta Kaalamolle, Kiteelle, Värtsilään ja Korpiselälle sekä Hämekoskelle vieneet linjat. KASVISTO Hedelmällisen maaperän ansiosta Ruskeala tuli 1800-luvun puolivälissä kuuluisaksi erityisen rikkaasta ja mielenkiintoisesta kasvistostaan. Metien puuvalikoima oli runsas. Mutta vielä tunnetumpi oli aluskasvillisuuden paljous, jota monet tiedemiehet ja eri alojen asiantuntijat kävivät katsomassa. Kasvisto oli eri puolilla kuntaa melko erilaista kallio- ja maaperän vaihteluiden takia. Itäosassa oli vuoriperässä hallitsevina Laatokan Karjalalle ominaiset liuskeet, keskiosissa metabasiitit, lännessä gneissit ja graniitit. Mutta erityisen tunnetuksi tuli kalkkikivi – ennen kaikkea marmori _ jota tavattiin kirkon pohjoispuolella olevalla alueella Tohmajoen varrella ja syvemmällä näkymättömissä marmorilouhokselta koilliseen. Kasvistollisesti Otrakkalan kylän alueet, missä marmorilouhos sijaitsi, olivat mielenkiintoisimmat, ja juuri nämä alueet tulivat kautta maan kuuluisiksi kasviharvinaisuuksistaan. Laatokan Karjalassa niille vetivät vertoja ainoastaan Sortavalan tienoot, mutta Ruskealasta löydettiin myös sellaisia lajeja, jotka Sortavalasta puuttuivat Nämä tiedot on lainattu Ruskealaa sanoin ja kuvin kirjasta. |